Exit

Enpähän ois vuosi sitten uskonut että istun Mytilinin kansainvälisellä lentokentällä kirjottamassa. Aurinko nousee kohtapuoliin, pitää nyt koittaa imeä sitä itteensä ennen synkkää Suomea. Vaikka kuulemma sielläkin aurinko näyttäytyy välillä.

Melkeen koko matkan lentokentälle ajoin merenrantaa pitkin. Katselin meren yli ja ihailin Turkin valoja ja loistavaa kuuta. Ja mietin että montakohan venettä tuolta pimeydestä tänään tulee. Onko vene jo kenties matkalla, en vain näe sitä vielä. Maanantaina saapui neljä venettä; kaksi Chioksen saarelle ja kaksi Lesvokselle. Yhteensä 166 ihmistä.

Yksi veneistä. Kuva Aegean Boat Report sivulta Facebookista

Drop in The Ocean aloitti kuvausprojektin kerätäkseen huomiota Morian leiriä kohtaan. Tarkoituksena oli kuvata naisia ja lapsia Morian leirin edessä, heidän pidellessään kylttejä joissa on yksi Drop in The Oceanin motoista; equal. Hekin ovat ihmisiä, meidän kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia. Keskustelimme tulkin välityksellä Drop Centerissä olevien naisten kanssa. Suurinosa sanoi ei. He pelkäävät että kuvat ja kampanja leviää youtubeen ja Morian leirin tietoon. Siitä saattaisi koitua ongelmia. Ihan hirveetä että toisten tarvitsee pelätä noin paljon oman turvallisuutensa ja turvapaikkapäätöksensä puolesta. Vaikka miten selitettiin että juuri tällä koitetaan saada asioita muuttumaan, tarvitaan teijän apua että saadaan päättäjien huomio. Harva suostui.

Seuraavaksi työntekijämme otti yhteyttä Morian leirin kontaktiinsa. Ei ollut hyvä ajatus kuvata leirissä. Morian leiri on paisunut läheisiin metsiin. Sitä kutsutaan Olive Groveksi. Käytännössä se on siis kasa ihmisiä jotka asuvat laittomasta toisten mailla teltoissa vailla sähköä ja mitään muutakaan. Seuraava ajatus oli että kuvat otettaisiin siellä. Olive Groven kontakti sanoi ei. Hän ei halua ongelmiin viranomaisten kanssa. Huoh.

https://www.theguardian.com/global-development/2018/oct/03/trauma-runs-deep-for-children-at-dire-lesbos-camp-moria 

Video Morian leiriltä

Monenlaisia kohtaamisia tuli koettua. Yhtenä aamuna kävelin kohti Drop Centeria ja huutelin huomenia ja tervehdyksiä kyläläisille, kreikaksi, kuten tapana on. Suurinosa vastaa, edes hymyllä, mutta ei kaikki. Eräs vanhempi rouvashenkilö katsoi minua päästä varpaisiin, mulkaisi ja tuhahti. Selvä.

Lidl:n kassajonossa eräs herra tiedusteli jotta haluaisinko mennä ennen häntä kun minulla on niin vähäiset ostokset. Tuumasin että no problem, mulla on tänään vapaapäivä ja aikaa odotella. Hän kyseli että mitä täällä teen ja kauanko olen ollut saarella. Kertoi että arvostaa todella tätä työtä jota teemme, hän on tavannut paljon vapaaehtoisia ja antaa kaikille ison peukun. Suomesta hän ei juuri muuta tiennyt kuin että siellä on kylmä ja lunta. Hän suositteli jäämään Lesvokselle, täällä on kivempi ilmasto.

Aika usein tuntui että tää on ihan turhaa. Ihan hirvee määrä ihmisiä, jotka kaikki tarvis apua. Ja me tarjotaan kuitenkin aika vähäisiä asioita; enkuntunteja, kreikan tunteja, usein ilman oikeita opettajia, kahvia, teetä, semilämpimän tilan, ompelukoneita. Mutta oikeestaan se on aika paljon. Eräs 16v poika on Drop Centerissä töissä. Hän on paennut perheensä kanssa afganistanista. Hän on käynyt meillä enkuntunneilla ja täysin olemattomasta enkuntaidoista kehittynyt siihen pisteeseen että toimii meillä tulkkina. Hän haluaa kokoajan oppia lisää ja kyselee asioiden nimiä. Usein hän kiittelee että on saanut mahdollisuuden oppia englantia, se auttaa arjessa todella paljon.

Edes vähäinen kreikan kielen osaaminen auttaa luomaan siltaa paikallisten ja pakolaisten kesken. Ja kreikan kielen opettajamme toki puhuu pakolaisten puolesta omassa yhteisössään ja hänellä on paikallinen verkosto joka haluaa auttaa meitä.

Todella monella on taitoa ommella, korjata ja muokata vaatteita. Moni on myös tehnyt sitä työkseen. Miten hienoa mahtaakaan olla päästä taas tekemään sitä minkä parhaiten osaa. Tottakai Moriassa asuvat tietävät kuka ompelee vaatteet parhaiten; välillä jonossa oli yksi mies ja monta kassillista vaatteita. ”Kaverit käskivät korjata/muokata kun eivät itse osaa”.

Minun ja koordinaattorin exit-keskustelussa koordinaattori sanoi aika hyvin: ihan sama mistä nämä ihmiset on tänne tulleet ja mihin he täältä seuraavaksi menevät; he tulevat aina muistamaan sen kuinka me, sinä ja minä ja muut vapaaehtoiset, ollaan oltu täällä. Ollaan otettu heidät vastaan lämpimään tilaan hymyn, halauksen ja kuuman teen kera. Että vaikka joskus tuntuisi että ei ole tehnyt mitään, niin kannattaa muistaa että nämä ihmiset varmasti muistaa nämä asiat ja ihmiset lopun elämäänsä. Tottahan se on, en minäkään varmasti ikinä unohda näitä ihmisiä.

Sadetta ja harmaata elämää

Lienee kiistatonta, että olot Morian leirillä on kauheat. Meillä on täällä pari toimittajaa eräästä norjalaisesta lehdestä. He haastattelevat ihmisiä ja pyytävät kertomaan tarinansa. Ja kertomaan millaista Morian leirillä on. Särkee sielua kuunnella noita tarinoita.

Eräs mies, tuttu, käy Drop Centerissä usein ja on myös enkuntunneilla. Hän suostui kertomaan tarinansa sillä ehdolla että hänen nimeään eikä kuvaansa julkaista missään. Hänen perhettään kotona Irakissa on uhkailtu ennenkin samanlaisen asian tiimoilta. Hän ei halua kokea sitä toiste.

Hänellä on asiat hieman paremmin omasta mielestään. Hän asuu iso boksissa eli kontissa eikä teltassa. Samassa boksissa asuu 14 ihmistä. Hänen oma henkilökohtainen tilansa on lattialle levitetty viltti, jonka päällä hän nukkuu.
Leirillä ei ole sääntöjä. Hän kysyy että miksi kukaan ei tee mitään jotta elinolot muuttuisivat. Ihmiset ryöstävät toisiaan ja käyvät päälle veitsen kanssa. Hän näyttää kuvia ja videon kun miesjoukko kävi naisen kimppuun. Koska nainen otti huivin pois päästään ja näytti hiuksensa.
Häntä ärsyttää kun elintasopakolaiset ja turvapaikanhakijat niputetaan samaan kastiin.

Eräs tyttö, myöskin tuttu kasvo täällä. Hän täytti juuri 14-vuotta. Hänen on ollut useamman vuoden pakolaisena perheensä kanssa. Hän ei ole ollut koulussa pariin vuoteen. Hän kertoo että leirillä on poliisi tai jotain virkapukuisia tyyppejä. Mutta he eivät välitä. Jos jotain tapahtuu, he katsovat toiseen suuntaan.

Eräs poika, hänkin tuttu tyyppi. 16-vuotta. Hän on kahden siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa täällä. Isoveli asuu Saksassa. Poika ikävöi veljeään, he eivät ole nähneet toisiaan kolmeen vuoteen. Poika miettii että mitä tapahtuu seuraavan kahden vuoden aikana. Hänestä tulee täysi-ikäinen. Jos hän ei saa turvapaikkaa kahden vuoden sisällä, mitä sitten tapahtuu.

5v tyttö toivoi makuuhuonetta, jossa voisi nukkua rauhassa. Teltassa ei saa nukuttua kunnolla.

Päivän hyvä työ tehty; sain dvd-soittimen toimimaan ja pojalle Toy Story 2 pyörimään. Lämmintä kaakaota, keksejä. Mutta parasta oli kuitenkin paperilennokki. Sitä heiteltiin varmaan puoli tuntia. Sokerihumala saattoi vaikuttaa asiaan..
Noh ei väliä, pääasia että saatiin lapsi nauramaan ja leikkimään.

Drop Centerin kouluryhmässä on yksi hirmu ihana poika. Silmät täynnä säihkettä, välillä vähän adhd, puhuu kokoajan. Ei väliä vaikka meistä kukaan ei ymmärrä farsia niin paljon että voisimme tietää mistä hän puhuu. Ei haittaa, hän höpöttää silmät kirkkaina ja nauraa välillä. Eipä siinä voi muuta tehdä kuin hymyillä ja nauraa perässä. Ja toivoa että edes tälle pojalle kävisi hyvin.

Lesvoksen ja Turkin välissä on vain pieni pätkä merta. 14 tuntia uimalla. Kuulemma.

Big problem my friend

Aika monella ei tunnu olevan tietoa että mitä Kreikan saarilla tapahtuu. Pahin pakolaiskriisi oli muutama vuosi sitten, mutta ihmisvirta ei ole vieläkään loppunut. Viimeksi eilen vene oli tulossa kohti Kreikkaa, 54 ihmistä kyydissä ja yhdelläkään ei ollut pelastusliivejä. Vene otti vettä ja alkoi uppoamaan. Neljävuotias tyttö hukkui.

Morian pakolaisleiriä kutsutaan Euroopan Quantamoksi. Sitä kuvaillaan helvetiksi maan päällä. Ruokaa jonotetaan pari tuntia joka kerta. Lapset vahingoittavat itseään ja tekevät itsemurhia. Traumatisoituneet ihmiset on pakattu sillipurkkiin joka lilluu saastassa. Että sinne ne onnekkaat lapset, jotka selviävät meren yli, sitten pääsevät.
Virallisesti Moria on ihan ok paikka. Toki kaikenlainen kuvaaminen siellä on kielletty ja jos jotain tietoa, ilman kuviakin, postaa sosiaaliseen mediaan niin uhkauksia väkivallasta ja poliisista alkaa satelemaan. Jotkut sanovat että päättäjät tekevät Morian leiristä tahallaan huonon jotta sana leviäisi ja ihmiset lakkaisivat tulemasta meren yli sinne.
Väkivaltaa ja rauhattomuutta on leirin sisällä ja sen ympärillä. Muutama viikko sitten miehillä oli tullut sanaharkkaa ja se päättyi siihen että toiselta katkaistiin pää.
Sähköä ei usein ole ollenkaan.

Yksi ilta laitettiin kollegan kanssa lapset maalaamaan. Jee kivaa, kaikki olivat innoissaan ja maalasivat monta paperia. Kuvissa oli pommeja, perhe, meri, rikkinäinen vene, koti jota ei enää ole olemassa.

Lapsilla on päällä talvitakit ja -kengät. Monillakaan ei ole sukkia. Tekee pahaa katsoa niitä pieniä paljaita varpaita laattalattialla. Yhdellä pojalla oli muovipussit kenkien sisällä. Keli on kostea ja kylmä joten vaatteiden kuivattaminen sisälläkin on hankalaa. Saati sitten ulkona vesisateessa.
Silti suurinosa lapsista leikkii iloisesti, pyytää mukaan pelaamaan korttia ja mussuttaa keksiä. Toki ei kaikki. Niitä lapsia on raskainta katsoa. Mikään lelu ei kiinnosta, silmissä näkyy vain raskas suru. Ja ne vanhemmat. Monet tuuppaavat lapset sisälle lelujen ääreen, käpertyvät sähkötakan eteen kuivattelemaan märkiä lapasia ja ryystävät kuuman teensä. Ei ole voimia vahtia lasta ja iloita piirustuksista ja saavutuksista.

Juttelin yhden naisen kanssa. Hän on täällä kahden siskon ja äitinsä kanssa. Isää ei ole, hän lähti ajat sitten. Oletattavasti siksi kun perheessä on kolme tytärtä eikä yhtään poikaa.
Tämä samainen nainen on ollut vapaaehtoisena Drop Centerissä. Yhtenä aamuna hän tuli sinne ja pahoitteli kun ei edellispäivänä tullut vaikka oli niin sovittu. Mutta kun teltta romahti ja hän ei siksi päässyt tulemaan. Joo, noh ehkä siinä vaiheessa kun oma koti, teltta, on romahtanut niin ei tarvis murehtia tollasia.



Meidän reippaille koululaisille Drop Centerissä tarjotaan välipala; hedelmä ja keksi. Suurinosa lapsista pyytää talouspaperia, käärivät keksinsä siihen ja tunkevat taskuun. Samalla kun mutustavat niin monta palaa hedelmää kun kerkiävät.
















Eilen pari 12-vuotiasta poikaa tuli käymään. Heillä oli kaksi isoa pussillista kalaa. Vähän epäiltiin että tuskin ovat itse kalastaneet sellaista määrää. Eli kalat on ostettu tai vaihdettu. Onko pojat olleet koko päivän kalastusveneessä töissä, vaihtaneet vaatteita tai muuta omaisuutta ruokaan vai myyneet itseään. Siitä ei ole tietoa.

Tämmösiä ihmiskohtaloita täällä on. Ja nämä ei ole pahimmasta päästä. Ennenkuin alkaa pakolaisvastaiseksi ja vaatii rajojen sulkemista niin kannattaa miettiä näitä ihmisiä hetki.

Roadtrip

Viime lauantaina päätettiin työtoverin kanssa lähteä pikku ajoreissulle, ihan vaan vapaapäivän kunniaksi. Kohteeksi valikoitui saaren länsipuoli. Kilometreinä matkaa tulee vajaa 90, mutta mutkaisilla teillä aikaa kului parisen tuntia suuntaansa. Tiellä seisoi milloin ihmisiä ja milloin lampaita tai vuohia. Ja sellasia mutkia oli että sai laittaa ykkösen silmään ja toivoa parasta.

Ajeltiin Eresos nimiseen kylään joka on mahdollisesti Sapfon, antiikin kuuluisimman naisrunoilijan, synnyinpaikka. Sapfon runot kertoivat naisista ja naisten välisestä rakkaudesta. Tämän saaren nimi on Lesbos/Lesvos. Tätä kautta on siis syntynyt sana lesbo ja sen käsite.

Ihan älyttömän ihana paikka, jopa näin talvella. Toki suurinosa paikoista oli kiinni ja mereltä puhalsi kylmä tuuli, mutta voin vain kuvitella millaista täällä on kesällä.

Voisin melkeen väittää että täällä ois ihan kiva viettää muutama lomapäivä.
Yleensä täällä tulee syötyä päivällinen aika myöhään, 21-22 välillä. Tällä kertaa kuitenkin päätettiin ettei ajeta takaisin Mytiliniin syömään vaan etitään täältä joku auki oleva paikka ja syödään meren äärellä. Oltiin ainoat asiakkaat, mutta seuraa kyllä oli. Nimittäin kissoja. Niitä on paljon ja jokapaikassa.

Ruoka oli hyvää, kuten aina. Lähdettiin pikkuhiljaa ajelemaan takaisin. Pimeässä, mutkaisia teitä pitkin, ilman katuvaloja. Jep, kivaa.
Tällä reissulla en ajanut metriäkään, mutta nyt mullakin on vuokra-auto!
Tälläinen valkoinen ratsu tällä kertaa. Liikennesäännöthän on toki melkeen samat kun Suomessa, kun ollaan EU:ssa. Not. Nopein menee ensin ja tööttiä annetaan heti. Pizzakuskit on kaikkein hurjimpia. Varmaan mulle paras strategia on väistää kaikkia, antaa tilaa ja ajaa hiljaa. Vaikka noottiahan sieltä heti tulee.

Kauan odotetut oikeat opettajat saapuivat

Viime viikolla saapui pelastavat enkelit eli opettajat ilman rajoja- tiimi ja samalla alkoi uusi projekti.
Eilisestä alkaen lapset käy koulua Drop Centerin tiloissa! Viime viikolla etsittiin lapsia, tilaa oli 15 lapselle ja yhdeksän ilmottautui ainakin toistaiseksi. Ikähaarukka on virallisesti 6-8v, epävirallisesti 5,5v-8,5v. Morian leirillä on varmasti satoja lapsia, joista nyt 9 pääsee kouluun. Tippa meressä..

Opettajat ilman rajoja tosiaan tulivat tänne, osa on muutaman viikon täällä ja osa kolme kuukautta. Opettajia on kaikkiaan 6 ja yksi assistentti. He suunnittelivat kaiken tuntien kulusta lasten kuljetukseen. Opettajilla on pakettiauto jolla he kuskaavat lapset leiriltä Drop Centerille ja takaisin. Etäisyys näiden paikkojen välillä on vajaa 2km.

Ensimmäinen koulupäivä oli eilen ja se meni hienosti! Toki piti vähän joustaa ja vaihtaa suunnitelmia lennosta kun kenelläkään ei ollut tietoa että millainen osaamistaso lapsilla on. Koulunkäynti ei ole ollut jatkuvaa, se on varmaa. Myöskään yhteistä kieltä ei ole. Opettajien äidinkieli on englanti ja lasten farsi. Osa lapsista osaa jonkinverran englantia ja numerot tuli ainakin 30 asti enkuksi tuosta vain. Mutta koitappa selittää että noniin lapsukaiset, kaikki jonoon ja sitten käsien pesun kautta välipalaa syömään. Lapset näkee ruokaa ja syöksyy ottamaan kaiken mistä kerkee saamaan otteen.

Mikä hämmästytti itseä ehkä eniten oli se että miten iloisia lapset oli. Hymyä, naurua ja riemunkiljahduksia riitti. Välipalalla oli vähän nahistelua ja monella heiluu nyrkki aika äkkiä jos jotain kärhämää tulee. Mutta silti, miettien millaisista oloista lapset on tulleet ja millaisissa oloissa he elää nyt. Onpahan edes vähän aikaa jotain jatkuvuutta elämässä kun on koulua.

Opettajat ottavat toistaiseksi myös vetovastuun "aikuisten" enkuntunneista. "Aikuisten" siksi että ikähaarukka on n.13-45v. Tuntien suunnitteluun menee tälläseltä keltanokalta ihan hirveesti aikaa ja energiaa eikä oikeen oo mitään temppuja takataskussa. Näillä opettajilla on vuosikymmenien kokemus opettamisesta joten meininki on sen mukainen. Ai että, nyt me vapaaehtoset, siis minä ja portugalilainen näyttelijä, voidaan keskittyä muihin hommiin ja saatiin alustava uusi lukujärjestys.





















Lapsilla on koulua klo. 10-13. Samaan aikaan yläkerrassa on naisten käsityö/hengailuhetki. Ollaan mietitty asiaa ja kuunneltu naisia. He ei koe oloaan mukavaksi alakerrassa kun on isot ikkunat suoraan kadulle ja siellä kulkee miehiä. Yläkerta on tässä mielessä parempi. Lisäksi ainoat olemassaolevat ompelukoneet on yläkerrassa. Nyt naisillakin on mahdollisuus käyttää niitä. Uusi vapaaehtoistyöntekijämme leiristä, Nooria, lupasi levittää sanaa joten odotamme että pian yläkerta on aamuisin täynnä naisia. Myös kielimuuri on aina yksi ongelma joka nyt ratkeaa Noorian ja hänen siskonsa avulla. Siskonsa on ollut tulkki USA:n armeijalle Afganistanissa. Niin ja USA sitten lähti sieltä ja jätti heitä auttaneet tulkit oman onnensa nojaan. Noorian sisko ei todellakaan ole ainoa.

Viikko takana, muutama viikko edessä

Viikko on kulunut. Aika tuntuu menevän kauheaa vauhtia.
Yleensä alkuorientaatiot on maanantaina ja torstaina mutta meillä oli poikkeus ja se pidettiin viime sunnuntaina. Mikä oli hyvä asia koska päästiin heti hommiin ja pari vapaaehtoista lähti seuraavana maanantaina kotiinsa joten saatiin edes yksi päivä seurata että mitä tullaan tekemään. Elikkä minusta tuli yhdessä yössä enkunope. Ei ihan helpoin homma kaikenkaikkiaan, mutta onneksi tällä hetkellä tukenani on norjalainen entinen matikanopettaja Tor ja hänen vaimonsa Ingunn. Englannin kursseja on 4: foundation eli perustaso ja tasot 1-3. Tasoilla 2 ja 3 mennään jo aika pitkälti kieliopin parissa ja ei ole ollut ihan helppoa yrittä opettaa toisille kielioppisääntöjä joista ei itsekkään ole ihan varma ja varmasti itsekkin puhuu väärin jatkuvasti. Kuitenkin edeltäjämme on tehneet ihan älyttömän ison ja hienon työn; meillä on valmiit tuntisuunnitelmat. Katotaan vaan listasta että mikäs tunti tänään on, mikä aihe ja mitä materiaaleja tulostetaan.
Oppilaita on vaihtelevasti, kolmostasolla vain viisi ja 1 taso taas on jaettu kahteen porukkaan joissa kaikkiaan on n.20 henkeä. Waitinglistit on täynnä. Ihmisillä on kova tarve päästä opiskelemaan englantia, mutta resurssit ei oikein tahdo riittää. Meitä vapaaehtoisia on tällä hetkellä 4 + 2 koordinaattoria. Kolme meistä eli minä ja norjalainen pariskunta vedetään enkunkursseja ja yksi pitää taloa pystyssä. Koordinaattoreilla on vähän erilaiset hommat. Norjalainen pariskunta lähtee takaisin kotiin ensi keskiviikkona eli sen jälkeen ollaan aika kusessa. Seuraava vapaaehtoistyöntekijä saapuu kaiketi 14.1.


Drop Center ulkopuolelta

Päivärythmi on suunnilleen tälläinen: Drop Center aukeaa 10.00 eli meidän pitäisi olla siellä 9.45. Herään vaille 8, käyn nappasemassa veden lämmityksen päälle ja takas nukkumaan n. puoleksi tunniksi. Sitten suihkun kautta menoks. Norjalainen pariskunta on nyt toistaiseksi kyydittänyt mua. Tästä ajaa 15-20 minuuttia Morian kylään jossa Drop center sijaitsee. Klo.10-13 on Holiday cafe. Kaikki saa tulla, tarjolla on kahvia/teetä ja keksejä. Moni tulee juttelemaan meidän ja toisten kanssa, joku haluaa oppia englantia ja suurinosa lämmitellä sisällä. Ilmainen wifi toimii myös houkuttimena. Tupa on usein täynnä.

Luokkahuone ja lasten nurkkaus, samaa tilaa kaikki

Cafe suljetaan klo.13. Siivotaan ja tiskataan. Huoneistoon ei tule lämmintä vettä ja tiskikonetta ei ole. Eli suomeksi keitetään vesi ja tiskataan vadissa. Tässä välissä usein valmistellaan enkuntunteja ja käydään lounaalla jossain. Enkuntunnit on klo.15-16.30. Sitten taas siivotaan ja valmistellaan tilat. Alakerrasta tulee Minidrops, vain naisille ja lapsille kuuluva tila ja yläkerta taas on miesten valtakuntaa. Yläkerrassa on ompelukoneita ja silitysrauta jotka ovat todella kovassa käytössä. Juttelua, kortin peluuta, musiikkia, teetä/kahvia ja keksejä. Monina iltoina on jouduttu laittamaan ulko-ovi lukkoon ja käännyttämään ihmisiä pois. Maximi henkilömäärä yläkertaan on 30 henkeä. Alakerrassa on nyt ollut hiljaisempaa, parhaimmillaan 7 naista ja muutama lapsi. Vaikka ihmisiä on vähän tai ei ollenkaan niin hommaa riittää. Lahjoitusvaatteita on iso pino odottamassa pesua. Täällä kun talot on kylmiä ja kosteita niin vaatteet ei meinaa kuivua millään. Kaikkea tavaraa on paljon niin lajitellaan niitä, heitetään rikkinäisiä pois ja yritetään pitää kaikki järjestyksessä.


Portaat yläkertaan



Yläkerran olohuone ja ompeluhuone. Olohuoneessa pidetään myös enkuntunteja

Minidrops ja yläkerta suljetaan 19.30. Lattiat lakaistaan ja mopataan, leluja putsataan ja tiskataan astiat. Päästään yleensä lähtemään kaheksan aikoihin. Sitten koko porukalla syömään, nukkumaan ja aamulla taas uudestaan. Yleensä lauantait on vapaapäiviä, mutta Drop in the ocean perustaja Trude Jacobsen saapui eilen vierailemaan niin tänään on sitten vähän juhlallisuuksia.
https://www.drapenihavet.no/en/how-a-drop-in-the-ocean-was-born-2/