Exit

Enpähän ois vuosi sitten uskonut että istun Mytilinin kansainvälisellä lentokentällä kirjottamassa. Aurinko nousee kohtapuoliin, pitää nyt koittaa imeä sitä itteensä ennen synkkää Suomea. Vaikka kuulemma sielläkin aurinko näyttäytyy välillä.

Melkeen koko matkan lentokentälle ajoin merenrantaa pitkin. Katselin meren yli ja ihailin Turkin valoja ja loistavaa kuuta. Ja mietin että montakohan venettä tuolta pimeydestä tänään tulee. Onko vene jo kenties matkalla, en vain näe sitä vielä. Maanantaina saapui neljä venettä; kaksi Chioksen saarelle ja kaksi Lesvokselle. Yhteensä 166 ihmistä.

Yksi veneistä. Kuva Aegean Boat Report sivulta Facebookista

Drop in The Ocean aloitti kuvausprojektin kerätäkseen huomiota Morian leiriä kohtaan. Tarkoituksena oli kuvata naisia ja lapsia Morian leirin edessä, heidän pidellessään kylttejä joissa on yksi Drop in The Oceanin motoista; equal. Hekin ovat ihmisiä, meidän kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia. Keskustelimme tulkin välityksellä Drop Centerissä olevien naisten kanssa. Suurinosa sanoi ei. He pelkäävät että kuvat ja kampanja leviää youtubeen ja Morian leirin tietoon. Siitä saattaisi koitua ongelmia. Ihan hirveetä että toisten tarvitsee pelätä noin paljon oman turvallisuutensa ja turvapaikkapäätöksensä puolesta. Vaikka miten selitettiin että juuri tällä koitetaan saada asioita muuttumaan, tarvitaan teijän apua että saadaan päättäjien huomio. Harva suostui.

Seuraavaksi työntekijämme otti yhteyttä Morian leirin kontaktiinsa. Ei ollut hyvä ajatus kuvata leirissä. Morian leiri on paisunut läheisiin metsiin. Sitä kutsutaan Olive Groveksi. Käytännössä se on siis kasa ihmisiä jotka asuvat laittomasta toisten mailla teltoissa vailla sähköä ja mitään muutakaan. Seuraava ajatus oli että kuvat otettaisiin siellä. Olive Groven kontakti sanoi ei. Hän ei halua ongelmiin viranomaisten kanssa. Huoh.

https://www.theguardian.com/global-development/2018/oct/03/trauma-runs-deep-for-children-at-dire-lesbos-camp-moria 

Video Morian leiriltä

Monenlaisia kohtaamisia tuli koettua. Yhtenä aamuna kävelin kohti Drop Centeria ja huutelin huomenia ja tervehdyksiä kyläläisille, kreikaksi, kuten tapana on. Suurinosa vastaa, edes hymyllä, mutta ei kaikki. Eräs vanhempi rouvashenkilö katsoi minua päästä varpaisiin, mulkaisi ja tuhahti. Selvä.

Lidl:n kassajonossa eräs herra tiedusteli jotta haluaisinko mennä ennen häntä kun minulla on niin vähäiset ostokset. Tuumasin että no problem, mulla on tänään vapaapäivä ja aikaa odotella. Hän kyseli että mitä täällä teen ja kauanko olen ollut saarella. Kertoi että arvostaa todella tätä työtä jota teemme, hän on tavannut paljon vapaaehtoisia ja antaa kaikille ison peukun. Suomesta hän ei juuri muuta tiennyt kuin että siellä on kylmä ja lunta. Hän suositteli jäämään Lesvokselle, täällä on kivempi ilmasto.

Aika usein tuntui että tää on ihan turhaa. Ihan hirvee määrä ihmisiä, jotka kaikki tarvis apua. Ja me tarjotaan kuitenkin aika vähäisiä asioita; enkuntunteja, kreikan tunteja, usein ilman oikeita opettajia, kahvia, teetä, semilämpimän tilan, ompelukoneita. Mutta oikeestaan se on aika paljon. Eräs 16v poika on Drop Centerissä töissä. Hän on paennut perheensä kanssa afganistanista. Hän on käynyt meillä enkuntunneilla ja täysin olemattomasta enkuntaidoista kehittynyt siihen pisteeseen että toimii meillä tulkkina. Hän haluaa kokoajan oppia lisää ja kyselee asioiden nimiä. Usein hän kiittelee että on saanut mahdollisuuden oppia englantia, se auttaa arjessa todella paljon.

Edes vähäinen kreikan kielen osaaminen auttaa luomaan siltaa paikallisten ja pakolaisten kesken. Ja kreikan kielen opettajamme toki puhuu pakolaisten puolesta omassa yhteisössään ja hänellä on paikallinen verkosto joka haluaa auttaa meitä.

Todella monella on taitoa ommella, korjata ja muokata vaatteita. Moni on myös tehnyt sitä työkseen. Miten hienoa mahtaakaan olla päästä taas tekemään sitä minkä parhaiten osaa. Tottakai Moriassa asuvat tietävät kuka ompelee vaatteet parhaiten; välillä jonossa oli yksi mies ja monta kassillista vaatteita. ”Kaverit käskivät korjata/muokata kun eivät itse osaa”.

Minun ja koordinaattorin exit-keskustelussa koordinaattori sanoi aika hyvin: ihan sama mistä nämä ihmiset on tänne tulleet ja mihin he täältä seuraavaksi menevät; he tulevat aina muistamaan sen kuinka me, sinä ja minä ja muut vapaaehtoiset, ollaan oltu täällä. Ollaan otettu heidät vastaan lämpimään tilaan hymyn, halauksen ja kuuman teen kera. Että vaikka joskus tuntuisi että ei ole tehnyt mitään, niin kannattaa muistaa että nämä ihmiset varmasti muistaa nämä asiat ja ihmiset lopun elämäänsä. Tottahan se on, en minäkään varmasti ikinä unohda näitä ihmisiä.